Tulin pitkin poikkitietä. Kaksi vanhaa tätiä katseli talojen seiniä ja yritti löytää numeroa. "Anteeksi, voisitteko sanoa, missä asuu silmälääkäri Björkenheim?" "Olen juuri menossa sinnepäin, voin näyttää talon ja portaan, vastasin." "Kylläpä on leveä puistotie", ihastelivat tädit, kun matkasimme eteenpäin. Hyvästellessämme sain kiitokseksi kypsää hymyä ja paljon ajattelemisen aihetta. Tädit olivat silmälääkäriä etsimässä, mutta tavallaan he olivat olleet minulle silmälääkäreinä. Aikaisemmin en ollut huomannut kadun kauneutta ja puiden vehreyttä sillä tavalla kuin tuona aamuna.Oli nimittäin taas yksi ulkomaalainen kylässä, joka ihasteli Suomea kovasti. Ja huomasi sellaisia asioita, jotka ovat minulle itsestäänselviä. Esimeriksi avokalliot. Enpä olekaan aikoihin kiinnittänyt niihin huomiota - mutta totta on, nehän pilkistävät kovin kauniisti esiin siellä täällä.
Samalla tuli mieleeni monia tilanteita, kun joku lähimmäiseni oli on ollut turtuneiden silmieni avaaja. Muistin, miten Soinisen täti Rantasalmella otti minua kädestä ja kuljetti kalliolle katsomaan auringonlaskua, miten eversti syksyisenä iltana kesken iltateenjuonnin houkutteli ulos katsomaan, kun elokuinen kuu katseli puiden lävitse, miten pikku Timo kymmeniä kertoja pysähdytti metsässä ja sanoi henkeään pidättäen: katso, kuuntele...
Me kaikki tarvitsemme jossakin elämämme vaiheessa virallisen tutkinnon suorittaneen silmälääkärin apua, mutta yhtä tervetullut ja tarpeellinen olisi ystävän apu, kun hän opettaa meitä uudella tavalla näkemään elämän kauneutta, syksyn värejä, talven raikkautta, kevään kimallusta ja kesän puotapilviä: astumaan ulos pienestä itsestämme ja katselemaan elämää uusin puhdistetuin silmin.
Ja tietysti olen itse samanlainen silmälääkäri ulkomailla. Sitä vain kiinnittää eri asioihin huomiota kuin alkuasukas tai muuten vain omassa kiireisessä arjessa sokaistunut. Piristävää siis ja hyvä katsoa omia tuttuja kulmia toisten silmin.
-O-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti